Teksti: HELI LEPPÄLÄ JA KALLE KÖNKKÖLÄ
Suomalaisissa vammaisjärjestöissä huokaistiin helpotuksesta ja taidettiin hieman juhliakin, kun Suomi viimein tämän vuoden toukokuussa ratifioi YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimuksen. Odotus oli pitkä, sillä Suomi jäi YK:n yleiskokouksen vuonna 2006 hyväksymän sopimuksen ratifioinnissa viimeisten EU-maiden joukkoon. Viipymistä on selitetty sopimuksen suomalaiseen lainsäädäntöön edellyttämien muutosten loppuunsaattamisella. Ratifiointi tuli viimein mahdolliseksi eduskunnan hyväksyttyä toukokuun alussa kehitysvammalain muutokset, jotka tukevat kehitysvammaisten itsenäistä suoriutumista ja itsemääräämisoikeutta sekä tähtäävät tahdosta riippumattoman erityishuollon ja rajoitustoimenpiteiden vähentämiseen ja niiden soveltamisen entistä tarkempaan valvontaan.
YK:n vammaisten oikeuksien sopimus astuu Suomen osalta voimaan 10.6.2016. Se kieltää vammaisten syrjinnän ja vahvistaa heidän oikeuttaan yhdenvertaiseen kohteluun. Sopimus rakentuu itsemääräämisoikeuden, yhdenvertaisuuden, osallistumisen, erilaisuuden kunnioittamisen, mahdollisuuksien yhdenvertaisuuden, esteettömyyden, tasa-arvon sekä vammaisten lasten kehityksen ja identiteetin kunnioittamisen periaatteille. Tarkoituksena ei ole perustaa uusia ihmisoikeuksia vaan eritellä olemassaolevien oikeuksien toteuttamiskeinoja vammaisten olosuhteet huomioiden. Tämä on nähty tarpeelliseksi, koska vammaiset kohtaavat edelleen runsaasti elinolosuhteitaan ja osallistumismahdollisuuksiaan heikentäviä fyysisiä, sosiaalisia ja taloudellisia esteitä. He ovat siten yksi vakavimmassa syrjäytymisvaarassa olevista ryhmistä nyky-yhteiskunnassa.
Vammaisten oikeuksien sopimus sisältää useita suomalaisen vammaispoliittisen keskustelun kannalta ajankohtaisia teemoja, joista yksi on 9. artiklan esteettömyyden periaate. Sopimuksen mukaan valtion velvollisuutena on turvata vammaisten mahdollisuuksia itsenäiseen elämään ja täysimääräiseen osallistumiseen kaikilla elämänalueilla varmistamalla heille yhdenvertainen pääsy asuntoihin, julkisiin rakennuksiin, työpaikkoihin, liikenteeseen ja kuljetukseen sekä tiedottamiseen, viestintään ja muihin palveluihin.
Esteettömyyden edistäminen on totuttu mainitsemaan tärkeänä periaatteena suomalaisessa rakentamista koskevassa keskustelussa. Lainsäädännössä esteettömyys huomioitiin ensimmäisen kerran 1970-luvun alussa, kun rakennusasetukseen lisättiin suosituksenomainen pykälä julkisten rakennusten esteettömyydestä. Seuraavan vuosikymmenen alussa asuntohallituksen arava-talojen rakentamista koskeviin ohjeisiin lisättiin määräys pyörätuoleille sopivan hissin rakentamisesta vähintään nelikerroksisiin taloihin. Esteettömyyttä koskevat asenteet muuttuivat aiempaa positiivisemmiksi 1990-luvulla, jolloin rakennusasetuksen julkisten tilojen esteettömyyttä koskeva pykälä muutettiin määräyksen muotoon ja se laajennettiin valtion ja kuntien palvelutilojen ohella koskemaan liikerakennuksia. Asuntorakentamista koskeviin säädöksiin sisällytettiin tuolloin määräys hissin rakentamisesta vähintään nelikerroksisiin taloihin. Lisäksi edellytettiin, että hissitalojen asuntoihin rakennetaan pyörätuolien käyttäjille soveltuvat wc- ja pesutilat ja noudatetaan lukuisia muita käytävien leveyttä, luiskien rakentamista ja tonttien esteettömyyttä koskevia määräyksiä. Esteettömyysmääräyksiä tiukennettiin 2000-luvun alkuvuosiin asti, jolloin julkisuudessa alettiin kuitenkin esittää esteettömyysmääräyksiä koskevaa lisääntyvää kritiikkiä.
Esteettömyysmääräyksiä kritisoivissa puheenvuoroissa väitetään niiden nostavan rakennuskustannuksia ja estävän pienten asuntojen rakentamisen, koska pyörätuolien käyttäjille soveltuvista kylpyhuoneista tulisi suhteettoman suuria asunnon kokoon nähden. Kannanotoissa kuvastuu joko suoraan tai epäsuorasti asenne, että pyörätuolin tai kävelytelineen käyttäjät ovat pieni ja marginaalinen ryhmä, jonka asumisolosuhteiden parantamisesta aiheutuu valtaestölle kohtuuttomasti kustannuksia ja vaivaa. Ottaen huomioon väestön nopean ikääntymisen tämä näkökanta herättää kysymyksiä. Tällä hetkellä 65 vuotta täyttäneitä on Suomessa reilut 1,1 miljoonaa eli noin viidennes väestöstä. Vuonna 2030 heitä tulee olemaan noin 1,5 miljoonaa eli hieman yli neljännes väestöstä.
Suomalaisessa sosiaalipolitiikassa otettiinkin muutama vuosi sitten tavoitteeksi ikääntyneiden laitosasumisen merkittävä vähentäminen julkisen talouden kestävyyden turvaamiseksi ja kansalaisten toiveiden toteuttamiseksi. Ympäristöministeriön vuonna 2013 käynnistämän kehittämisohjelman tavoitteena on ikääntyneiden kotona asuvien osuuden merkittävä kasvattaminen tukipalvelujen ja asuntokannan esteettömyyden parantamisella. Tavoitteena on, että vuonna 2030 kotona asuisi vähintään 92 prosenttia yli 75-vuotiaista ihmisistä. Tämän on arvioitu merkitsevän noin miljoonan esteettömän asunnon tarvetta. Tällä hetkellä esteettömiä asuntoja on Suomessa noin 300 000, eli lisäystarve on merkittävä.
Ympäristöministeriön ohjelmassa esteettömyyttä on edistetty asuntojen uudistuotannon ja korjausrakentamisen taloudellisella tuella, kehittämishankkeilla ja laaja-alaisella tiedottamisella. Ohjelma joutui kuitenkin vastatuuleen keväällä 2015, kun nykyinen hallitus ilmoitti hallitusohjelmassaan tavoitteekseen asuntorakentamisen esteettömyysmääräyksien tuntuvan höllentämisen. Hallituksen mukaan uudiskohteissa vaaditaan jatkossa rakentamaan esteettömiksi vain tietty osa asunnoista. Korjausrakentamisen ei myöskään enää suunnitella laukaisevan uudisrakentamisen tasoisia esteettömyysvaatimuksia. Lisäksi esteettömyyttä edistävien hissi- ja korjausavustusten määrärahoja aiotaan leikata merkittävästi.
Hallituksen suunnitelmien yksityiskohdat ovat vielä hämärän peitossa, mutta rakennusalan edustajat ovat kommentoineet niitä tervetulleina. Esteettömyysmääräysten purkamisen odotetaan vauhdittavan erityisesti pienten asuntojen rakentamista. Näissä kannanotoissa ei näytetä otettavan huomioon, että väestön ikääntyminen on tämän päivän Suomessa merkittävin yksin asuvien määrää kasvattava tekijä. Hypon pääekonomisti Juhana Brotherus totesi taannoin Helsingin Sanomissa ikääntyneiden naisten olevan selkästi suurin ryhmä yhden hengen kotitalouksissa. Hänen mukaansa ikääntyneiden yksin asuvien määrän kasvu lisää tarvetta pienten asuntojen rakentamiselle. Tässä valossa hallituksen halu esteettömyysnormien purkamiseen ja korjausavustusten leikkaamiseen vaikuttaa hieman yllättävältä.
Estettömiä asumisratkaisuja ja tukipalveluja tarvitsevien ihmisten kotona asumisen on osoitettu olevan taloudellisesti edullinen ratkaisu. Selvitysten mukaan kotiin järjestettävät tukipalvelut tulevat kunnille huomattavasti laitos- tai palveluasumista edullisemmiksi vaikka henkilön kotona asuminen edellyttäisi asunnon laajaa peruskorjausta sekä päivittäisen avun ja sairaanhoidon järjestämistä. Lisäksi esteettömyysmääräysten vaikutukset asuntojen kokoon ja rakennuskustannuksiin ovat huomattavasti julkisuudessa esitettyjä ”kauhuarvioita” matalampia. Ympäristöministeriön vuonna 2014 teettämän selvityksen mukaan järkevillä suunnitteluratkaisuilla esteettömyys lisää asunnon pinta-alaa 1–1,5 m2 ja rakennuskustannuksia 25–51 €/m2 asunnon koosta ja valituista suunnitteluratkaisuista riippuen. Juuri valmistuneessa Kalle Tuomolan Tampereen teknilliseen yliopistoon tekemässä diplomityössä todetaan, että Jyväskylässä opiskelija-asuntojen rakentamisessa toteutetussa esteettömyysnormien lieventämiskokeilussa esteellisten asuntojen kylpyhuoneet olivat vain 0,5 m2 pienempiä kuin vastaavissa esteettömiksi rakennetuissa asunnoissa.
Taloudellisia argumentteja kuitenkin huomattavasti tärkeämpää on oman kodin ja esteettömän elinympäristön merkitys ikääntyneiden ja vammaisten ihmisten yhdenvertaiselle asemalle. Esteetön elinympäristö on edellytys yksilön perusoikeuksien toteutumiselle ja yhteiskuntaan osallistumiselle. Asuntorakentamisen esteettömyysmääräysten purkaminen sopiikin erittäin huonosti YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen esteettömyyttä koskevan artiklan henkeen. Sen mukaan valtio sitoutuu edistämään vammaisten pääsyä fyysiseen ympäristöön muun muassa rakentamista ja asumista koskevissa säädöksissä ja ohjeissa. Nykyhallituksen suunnitelmat vaikuttavatkin jokseenkin vastakkaisilta tähän velvoitteeseen, ja suomalaisen vanhustenhuollon tavoitteisiin, nähden.
VTT Heli Leppälä, postdoc-tutkija, poliittinen historia, Turun yliopisto; vieraileva tutkija, Department of History and Classics, Swansea University.
Kalle Könkkölä, toiminnanjohtaja, Kynnys r.y.
Lähteitä
Ikääntyneiden asumisen kehittämisohjelma vuosille 2013–2017. Valtioneuvoston periaatepäätös 18.4.2013. Ympäristöministeriö.
Kilpelä Niina, Hätönen Johanna, Palo Arto & Holopainen Tapio. Esteetön kerrostalo tehokkaasti ja kestävästi. Ympäristöministeriön raportteja 27. Ympäristöministeriö, Helsinki 2014.
Nyman Juho & Valtakari Mikko. Ikääntyneiden asumisen kehittämisohjelman 2013–2017 väliarviointi. Ympäristöministeriön raportteja 7. Ympäristoministeriö, Helsinki 2016.
Tuomola Kalle. Esteettömyysmääräysten soveltaminen opiskelija-asuntorakentamisessa. Diplomityö. Talouden ja rakentamisen tiedekunta, Tampereen teknillinen yliopisto 2016.
YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja. Suomen YK-liitto, Helsinki 2014.
http://www.esteeton.fi/portal/fi/esteettomyys/lainsaadanto/esteettomyyssaadosten_historiaa/
http://www.uusisuomi.fi/asuminen/61072-rakennusyhtiot-pitaako-pyoratuolin-mahtua-joka-asuntoon